Ooo. you make me live

J: Tiedättekin (ehkä) että mä oon vähä deep ihminen. Uppoudun välillä miettiin ja märehtiin kaikkee maan ja taivaan välillä. Varsinkin yksin ollessani, yleensä mä ajattelen vaan huonoja asioita. En osaa ajatella syvällisesti hauskoja ja hyviä asioita. Oon viimeaikoina miettiny tosi paljon ystävyyteen liittyviä asioita. Me ei olla enää niitä samoja 7. luokkalaisia pikkutenuja joilla oli kaikki edessä. Me ollaan käyty lukiot, amikset, toiset opiskelee lisää, toiset miettii. Silti kaikilla alkaa jollain tapaa olla tulevaisuus näkyvillä. On tiedossa mitkä ammatit kaikki haluaa ja mikä haluaa olla isona. Muutetaan pois maalta isoihin kaupunkeihin.



Stressaan niin paljon juuri tätä tulevaisuutta. Meillä on aina ollu niin tiiviit ympyrät. Kaikessa yksinkertasuudessaan mä vaan pelkään sitä, että ajaudun muista pois. Tiedän ja ymmärrän että en voi ikuisesti esim. asua Elliinan kanssa saman katon alla, enkä rampata baareissa tyttöjen kanssa ja varailla laivareissuja parin viikon välein. Mä murehdin ihan liikaa tulevaa.



Suurin pelko mulla tällä hetkellä on, että joku päivä ei olla niin tiiviisti yhdessä. On uusia kouluja, töitä, ehkä miehiä, lapsia, koiria, kissoja.. Kun oon vaan ihminen joka ei haluais minkään tulevan ystävyyden tielle. Mietin vaan, että "sitte ku se menee niin kauas kouluun niin kuinkas meidän käy". Tuskin mitenkään, mutta oon omassa kieroutuneessa mielessäni varma että jotain huonoo tulee tapahtuun. Löytyy parempia kavereita ja uudet ympyrät.



Eihän sitä aina voi samoissa ympyröissä palloilla, mutta pitäs silti pitää ne ympyrät lähellä eikä vaihtaa niitä kolmioihin ja suorakaiteisiin. Ystävyys ei saisi kadota mihinkään, mikään ei saa rikkoo ystävyyttä; kaiken on tultava ystävyyden ympärille. Mitä mä nyt yritän tässä sanoo? Että oon ihan hölmö ja uppoudun taas liikaa tyhmiin tummiin vesiin ja kun saan kaiken kirjotettua, kaikki on paremmin.



Monet ihmettelee kauheesti, etteikö me Ellyn kans riidellä yhtää ku me muutettiin yhteen. Ei. Ei me taideta kumpikaan oikeen nähdä syytä riidoille, ei ne kuitenkaan hyödyttäs mitään. Meidän arki pyörii hyvin ja rauha on maassa. Luulen, että meidän kämpän koko vaikuttaa paljon asiaan. 120 neliössä riittää piilopaikkoja jos ei jaksa kattella toisen naamaa ja tahtoo omaa rauhaa. Oon huomannu, että jos jompaa kumpaa kiukuttaa, osataan suhtautua siihen tietyllä tavalla jolloin se kiukku ei paisu riidaks. Se vaan sujuu, kun tuntee toisen niin läpikotasin.



Juurikaa ollenkaa mä en Annan kanssa mitenkään soitellu vapaa-ajalla kouluaikoina. Me ei kaksin nähty tai duunattu mitään. Oltiin aina porukassa ja koulussakaan hyvin harvoin kaksin Mä jotenki tunsin ujostelevani Annan seurassa. Kunnes se meni Kanadaan ja sen tullessa sieltä asiat jotenki meni ihan eri raiteille. Se, että meistä molemmista tuli sen Kanadassa oloaikana sinkkuja, on varmasti yks todella iso tekijä. Ollaan tosi paljon nyt tekemisissä ja koen Annan paljo läheisemmäks mulle nyt, ku ennenku se meni Kanadaan. Me whatsappaillaan ja kysellään kuulumisia ja en koe enää minkäälaista ujoutta sen seurassa. Upeeta :--)



Meitsin pikku avautuminen ystävyydestä ja sen tärkeydestä. Pitäkää kiinni ja lujaa teidän ystävistä ja älkää koskaan tehkö sitä suurinta virhettä että antaisitte minkään (minkään käsittää KAIKEN) tulla ystävyyden väliin. :--) Ystävien kanssa tulee parhaat muistot, joten jatketaan niiden muistojen tekemistä että jää kiikkustuoliin kerrottavaa!